Epäonnistumista

Mistä aloitan? Tällä hetkellä kaikki tuntuu junnaavan paikoillaa, kehitystä ei tapahdu tai ainakin siltä musta tuntuu.

Muutama viikko sitten mun itsetunto koki kovan kolauksen lenkillä jossa piti juosta yhdessä, mä juoksin yksin. Sen jälkeen kaikki on tuntunut todella vaikealta. Joka ikinen kerta kun lenkkarit puen jalkaani ja lähden hölkkäilemään, musta tuntuu etten mä jaksa, en mä pysty, mä olen paska, miten ihmeessä mä olen kuvitellut että musta on juoksemaan sitä puolikasta maratonia. Jalat painaa miljoona kiloa ja keuhkot pyrkii pihalle jokaisella hengityksellä. Onko musta tähän? Tähänkö tämäkin harrastus loppu? Siihen etten mä vaan pysty, mä en ole hyvä tässäkään.

Juoksuohjelma jonka mukaan mun pitäisi ihan näillä näppäimillä juosta se 10km on tyssännyt siihen kohtaan jossa juostaan 35min. Sen viikon olen alottanut nyt uudestaan kolme kertaa, viimeksi eilen. Mä haluan pystyä tähän, mä en halua luovuttaa. Mutta miksi silti kaikki tuntuu niin kovin kovin vaikealle.

Suurin vaikeus mulla on kuntosalilla. Mulla on saliohjelma kyllä mutta sen toteutus onkin sitten ihan eri juttu. Mistä mulle kesän aikana kehittyi jonkinmoinen salikammo etten enää kehtaa/uskalla painaa siellä täysillä. Miten yhtäkkiä en tiedä painoista mitään, en osaa tekniikkaa en yhtään mitään. PT saliharjoituksiin olis täysin kohdallaan, mutta ei niillä hinnoilla. Ja tässä mulla on ongelma mistä en tunnu pääsevän yli. Yksin en saa siellä salilla mitään fiksua aikaseksi. Onko puuttuva salitreeni syy siihen että juoksu ei onnistu?

Tästä tuli nyt näemmä kauhea avautumis postaus, mutta nyt sain ainakin kirjotettua tämän jonka kirjoitusta olen suunnitellut jo hetken. Eilinen lenkki tuntui jo ihan hyvältä joten ehkäpä tämä tästä pikkuhiljaa.

Miten te pääsette yli vastoinkäymisistä? Mistä löytää voima ja energia jatkaa?

TuraRun 2016

Siinä se nyt sitten oli. Mun ihan ensimäinen juoksutapahtumani IKINÄ. Ja nyt suoraan sanon että tasan ei jää viimeiseksi. Kokemuksena aivan loistava. Jotenkin oli tosi kiva kun vaikka normaalisti olen todella kova jännittämään ei tämä jännittänyt mua lainkaan niin paljon kun odotin. Se kun en edes tiennyt mitä on tulossa niin semmosta on tosi hankala jännittääkkään.

TuraRun järjestettiin tänä vuonna toista kertaa. Joten vielä kovin kovin pienestä tapahtumasta kyse, mutta varmasti tulee kasvamaan vielä suureksi. Tapahtumassa oli tänä vuonna 130 juoksijaa ja sarjoina oli kisasarjat 5km ja 10km, Viestijoukkueet ja Hupisarja 5km. Ja me osallistuimme hupi sarjaan. Me hupisarjassa saimme tsempata ohitse juoksevia kilpasarjalaisia ja me emme turhaan kiirehtineet radan kanssa. Juoksimme lähes kaikki tasasemmat pelto pätkät. Tytöt olisi varmasti juosseet matkan paljon nopeamminkin, mutta minä huonommalla juoksukunnollani pidin huolta siitä että tytöt myös saavat aivan varmasti kunnolla kokea jokaisen kiven jonka yli kiivettiin.

Esteitä meidän kiusaksemme oli keksitty yhdeksän kappaletta, mutta sanoisin että koko reitti oli yhtä estettä. Kaikki esteet olivat kivoja ja kokemuskia mutta erityisesti mulle jäi mieleen traktorin sisärenkaat joita oli miljoona koottu pitkulaiseksi kasaksi joiden yli nyt vaan oli jollain tyylillä mentävä. Tämä oli ensimäinen haaste ja minä kompuroin mekkoni kanssa jo heti siinä. No hame korviin ja menoksi. Toinen este joka erityisen hyvin jäi mieleen oli oja. Kyllä oja. Ja kun tuollaisessa offroad kisassa on esteenä oja niin sehän tarkoittaa just eikä melkeen että me mennään siellä ojassa. Muut meidän porukasta selvisi "vain" lantioon asti kastumisella, mutta koska minua ei ole mitenkään erityisen pitkillä jaloilla sinuatti minä lähes kirjaimellisesti uin sen ojan läpi. Ja voin kertoa että se oli kylmää ja likaista ja mutaista ja vähän pelotti että oliko lenkkarit solmittu tarpeeksi kireelle vai tarviiko sukeltaa ne sieltä pohjasta mukaan.

Ja kengät kasteltiin moneen otteeseen vielä uudestaankin. Haju vaatteissa oli jokseenkin todella mielenkiintoinen, mutta eipä se menoa haitannut. Ja kyllä voin rehellisesti sanoa että muutama kirosana tais päästä, koska en todella ole mikään kylmä veden ystävä, mutta ei niihin meneminen silti ketuttanut vaan oli oikeasti hauskaa.

En voi muuta sanoa kun että tajuttoman hieno tapahtuma ja olen todellakin mukana ensi vuonnakin!!!
Tuletko säkin?

Tavoitteista

Mun mielestä on tärkeää olla tavoitteita elämässä, mistä muuten tietää mihin tähdätä? Minulla oli tavoitteita lasten lukumäärässä (joka kylläkin ylittyi muutamalla kappaleella), minulla on tavoitteita työelämään tulevaisuudessa ja minulla on tavoitteita siinä millainen ihminen haluan olla. Joten on myös täysin luonnollista että loin itselleni tavoitteet myös painonpudotuksessa.

Päätin alkuun että tavoitteenani on pudottaa 40kg, en laittanut aikatavoitetta, mutta tiesin että se on saavutettava joskus. En halunnut luoda siitä paineita itselleni, koska silloin olisin stressannut sitä liikaa ja silloin se ei olisi luultavasti onnistunut tai ollut edes lähelläkään. Tiedostan kokoajan että noin hurjaan pudotukseen tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä ilman stressiä. Olen määrittänyt itselleni palkintoja jokaisen pudotetun kymmenen kilon kohdalle. Ne palkinnot on oikeastaan kaikki muuttunut matkanvarrella. Ensimäisenä oli parturi, toisena tankotanssikurssi ja kolmantena taas parturi. Enkä enää edes muista että mitä on tulossa. Enkä tällähetkellä tiedä mikä voisi olla parempi palkinto sinne neljän kymmenen pudotetun kilon kohdalle kun se vaakalukema. Onhan siellä sitten niitä, että jos joskus painan 65kg tai alle pitäisi minun ja minun ystäväni mennä hyppäämään benjihyppy... JAIKS!!!!

Nyt kun ollaan kohta -30kg kohdalla on iskenyt pieni paniikki ja ahdistus siitä, että no mitäs sitten. Sitten alkaa se suurin työ ja se on sen painon pois pitäminen. Voiko silloin ruveta löysäilemään sitten? Mikäs se sitten motivoi syömään parsakaalia joka päivä? Mikä silloin minulla on palkintona? Toivoin ja odotin kokoajan että tämän muutoksen aikana tästä olisi muodustunut niin hyvä elämäntapa että se pelkästään riittää. Ei, en vieläkään aio palata takaisin vanhoihin tapoihin, mutta ei se kyllä yksinään riitä. Jotain pitää olla mitä tavoitella. Joten oli korkea aika luoda uusia tavoitteita.

Olen aina ollut hieman kilpailuhenkinen ihminen, en välttämättä niinkään että voittaisin muita missään kisoissa vain se että voitan itseni, voitan pelkoni, voitan ujouteni ja voitan ahdistukseni. Pahin vastus on minä itse, nyt ja aina. Pikkuhiljaa huomasin itseni selailevan erilaisia juoksukisoja ja maraton sivuja. (Takomorunners:illa saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa). Pikkuhiljaa huomasin ajatuksen päässäni muuttuneen, ennen ajattelin aina että "HELL NO!!!!!! eihän kukaan voi jaksaa juosta 42km putkeen, MITEN?!" ja nyt "ehkäpä joskus". Huomasin että maratonarit eivät ole mitään robotteja, he ovat ihan normaaleja ihmisiä jotka on harjoitellut kovasti ja senhän mä hallitsen.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Kerroin haaveeni ääneen takomorunners porukalle ja hyvinkin pian mulla oli sitten käsissäni juoksuohjelma + ruokavalio made by Miitri Sinkko. Tavoitteena juosta keväällä puolikas maraton. Mitä häh minä vai?! kaipa se nyt sit vaan on uskottava. Jännityksella ja kauhulla odotan tulevaisuudessa häämöttävää Masku Maratonia jossa minun ihka ensimäinen puolikas sitten juostaan, mikäs sen parempi alusta kun jo lapsesta asti tallatut kadut ja tutut maisemat, osuupa jopa lapsuuden kotikin siihen matkan varrelle.

Siitä olisi tarkoitus sitten tietysti jatkaa eteenpäin kokonaiseen maratoniin ja siinähän sitten riittää tavoitteita koko loppuelämäksi kun niitä aikoja lähdetään parantamaan. Ja joskus hamassa tulevaisuudessa unelmissa hahmottuu osallistumiset johonkin triatloniin ja ihan ultimate haave ja haaste on Tough Viking estejuoksu kilpailu. Kyllä minä joskus.

Tässä päällä yksi monesta tavoite takeista

Mun mielestä on outoa ja jopa vähän pelottavaa ajatella kunnolla sitä kuinka ihminen voi vuodessa muuttua niin sisäisesti ja ulkoisesti mutta, eniten sisäisesti. Valehtelematta voin sanoa että vuosi sitten suurin tavoitteeni oli että olen hengissä vielä 26 vuotiaaksi, ja että joskus voin vielä katsoa peilistä itseäni ilman että itken. No tässähän ollaan nyt kohta 27 ja todella kovasti hengissä!

Kertokaa minulle teidän tavoitteita? Mikä on teille se tällähetkellä kovin kovin kaukaiselta tuntuva unelma?

Miksi minä juoksen?

Oho tähänpäs tuli paljon pidempi tauko mitä olleenkaan olin ajatellut, mutta sen enempää selittelemättä niin kauniit ilmat vei mukanaan ulos eikä tietokoneen äärelle.

Halusin nyt kuitenkin ottaa hetken ja miettiä miksi minä juoksen.

Juokseminen on aina ollut mun sellaisella viha-rakkaus listalla. Olen kadehtinut ja kadehdin edelleen ihmisiä jotka kirjavissa lenkkareissaan hymy naamallaan pystyvät juoksemaan pitkiä matkoja. Kateus ja ihmetys siitä että miten, miten ihmeessä ne voi pystyä siihen ilman että ne kuolee, kun itse jos otin muutamankin juoksuaskeleen niin olin varma että keuhkot hyppää ulos suun kautta ja sydän ottaa lopputilin.

Mutta koska tämä koko vuosi on ollut mulle muutosten aikaa kokeilin sitäkin. Kokeilin jo oikeastaan viime kesänä, mutta ei onnistunut. Toki kertoohan sen jo järkikin että jos pelkästään kävelyllä sykkeet nousi yli 160 ei juoksemisessa olisi ollut mitään järkeä.

Nyt keväänä kaikki oli sitten jo toisin, kävelystä ei enään tullut sitä onnistumisen tunnetta jota kipeästi kaipasin, kävellessä ei tuntunut enää edes siltä että olisin jotain liikuntaa harrastanut. Ja jälleen kadut valtasi ne kirkkaat lenkkarit ja hymyilevät naamat. Ajattelin että josko minusta ehkä sittenkin joskus tuohon samaan olisi ja päätin ruveta harjoittelemaan.

Luin että juoksun alottaminen on niin v*ttumaista hommaa ettei sitä alotusta kannata tehdä kun kerran ja allekirjotain siitä jokaisen sanan. Alkuun se tuntui lähinnä hitaalta itsemurhalta se juokseminen, mutta jääräpää kun olen niin päätin olla lopettamatta. En vieläkään voi sanoa erityisesti nauttivani juoksemisesta itsestään, mutta se tunne sen jälkeen on se mikä minut saa jatkamaan. Se tunne kun huomaat jaksavasi pidempään, se tunne kun et koekkaan hidasta kuolemaa ensimäisen minutin jälkeen. Vihdoin ymmärrän sen miten ne hymyilevät ihmiset pystyvät siihen. Nyt minä voin sanoa kuuluvani siihen joukkoon, joskin juoksen huomattavasti lyhyempää matkaa, naama punaisena ja puuskuttaen kun pieni sika, mutta hymyilevänä kuitenkin.

Lisäksi vielä juokseminen on alun pienen panostamisen jälkeen ilmaista, toki tarvitaan ne värikkäät lenkkarit ja itse tarvitsen kompressiosukat, mutta halvemmaksi se tulee siinä että ei tarvitse maksaa kuukausimaksuja mihinkään. Ja juokseminen ei ole sidottu mihinkään aikaan, juosta voi sillon kun siltä tuntuu ja siellä missä siltä tuntuu.

Kuka minä olen?

Heipähei vain kaikille!
Tutustutaanpas ihan alkuun minuun ja minun tarinaani.
Jenina 26v, Rauma. Mukana menossa lapset Joel 7v, Joanna 4v, Aurora 3v ja Vili ja Valtteri 1,5v sekä koiramme Jedi 1v.

Viime vuonna voin todella huonosti, olin masentunut, väsynyt ja täysin uupunut. Eikä mulla ole siitä ajasta juuri mitään hyvää sanottavaa. Kesällä juhannuksen aikaan kuitenkin päätin että kun mitään muuta en elämässäni tällä hetkellä pystytä hallitsemaan ni kokeillaan laihduttamista. Olin ollut sellainen samanlainen ikuisuus laihduttaja. En voi sanoa edes olleeni jojo laihduttaja koska ajatuksesta en ikinä kuitenkaan päässyt toteutukseen saakka. Kerran onnistuin pudottamaan 10 kiloa, ennen kun rupesin kaksosia odottamaan ja siihen se sitten jäikin. Tällä kertaa päätin etten varsinaisesti halua puhua siitä kenellekkään, jos sitten kuitenkin taas epäonnistun ja joudun nöyränä myöntämään että katotaan sitten taas joskus.

Elämäntapani oli ihan nurinkurin ja täysin väärin. Aamuisin en syönyt mitään, ehkä pari kuppia kahvia jos jaksoin. Ensimmäisen ruokani söin vasta 17-18 illalla ja siitä sitten söinkin siihen asti että menin nukkumaan, sipsiä, karkkia, jäätelöa, suklaata you name it, kaikki meni. Join energia juomia ja sokeri limppareita enkä vettä juurikaan ollenkaan. Kasviksista puhumattakaan.

maaliskuu 2014

Helmikuu 2015

Minä niinkuin varmasti moni muukin siirsin alotusta aina seuraavalle maanantaille. Ja selityksiä oli monia. Odotin pitkään että joskus saan itseäni niskasta kiinni ja kyllä mä sitten joskus laihdun.

Tiesin alusta alkaen että en ole rupeamassa mihinkään laihdutuskuurille, enkä dietille. Vaan elämäntapa muutos on se mikä oli edessä. Takaisin ei voinut enää olla paluuta. Olin loputtoman kyllästynyt siihen etten voinut sietää katsoa itseäni peilistä, en ikinä ikinä ikinä halunnut nähdä itseäni ilman vaatteita. Näistä syistä on tosi vaikeata löytää kuvia minusta tuolta ajalta.

Juhannuksen jälkeisenä tiistaina tämän alotin. Painoin sillon 108kg. En kovin luottavaisin mielin lähtenyt tähän hommaan mukaan, olin edelleen todella väsynyt ja en osannut edes ajatella että se väsymys olisi johtunut nimenomaan tavastani elää.

Nyt voin onnellisena sanoa että olen 26kg kevyempi ja kokoajan matkalla kevyempään. Tämä matka on ollut kivinen ja pitkä ja paljon on jouduttu vuodattamaan hikeä, verta ja kyyneleitä, mutta tiedän nyt että takaisin ei todellakaan ole enää paluuta, tästä mennään vain pienempään päin!

Toukokuu 2016

Olen kokeillut jos jonkin laista urheilulajia tässä vuoden aikana ja osa niistä on jäänyt ihan viikottaiseen ohjelmaan. Mukana on tankotanssi, kuntosali, spinning ja juokseminen.
Juoksemisen aloitin vasta kunnolla nyt keväällä ja mikään varsinainen aropupu en vielä ole vaan enemmänkin etanan poikanen, mutta tahto on kova ja tiedän että onnistun kun vaan aivot ja raajat tekevät yhteistyötä niin saan mitä vain aikaiseksi.

Pääsyni mukaan takomorunners tiimiin lisäsi tätä intoa vielä entisestään. Toimin takomorunnersilla somevastaavana ja vedämme ystäväni Sannan kanssa yhteislenkkejä 3.7. alkaen Raumalla. Minä vastaten siitä aloittelija porukasta, minun kanssani ei vielä vauhti päätä huimaa joten jos Raumalaisia innostuneita löytyy lukemaan tätä postausta näinkin pitkälle niin ehdottomasti mukaan, minulta saa lisä tietoja halutessaan.

Tässä blogissa kerron remontistani enemmän ja muutenkin treenaamisesta, pääpaino ollen kuitenkin juoksemisessa ja sen ympärillä. Ja sen ympärille kun mahtuu!

Tervetuloa mukaan!