Tavoitteista

Mun mielestä on tärkeää olla tavoitteita elämässä, mistä muuten tietää mihin tähdätä? Minulla oli tavoitteita lasten lukumäärässä (joka kylläkin ylittyi muutamalla kappaleella), minulla on tavoitteita työelämään tulevaisuudessa ja minulla on tavoitteita siinä millainen ihminen haluan olla. Joten on myös täysin luonnollista että loin itselleni tavoitteet myös painonpudotuksessa.

Päätin alkuun että tavoitteenani on pudottaa 40kg, en laittanut aikatavoitetta, mutta tiesin että se on saavutettava joskus. En halunnut luoda siitä paineita itselleni, koska silloin olisin stressannut sitä liikaa ja silloin se ei olisi luultavasti onnistunut tai ollut edes lähelläkään. Tiedostan kokoajan että noin hurjaan pudotukseen tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä ilman stressiä. Olen määrittänyt itselleni palkintoja jokaisen pudotetun kymmenen kilon kohdalle. Ne palkinnot on oikeastaan kaikki muuttunut matkanvarrella. Ensimäisenä oli parturi, toisena tankotanssikurssi ja kolmantena taas parturi. Enkä enää edes muista että mitä on tulossa. Enkä tällähetkellä tiedä mikä voisi olla parempi palkinto sinne neljän kymmenen pudotetun kilon kohdalle kun se vaakalukema. Onhan siellä sitten niitä, että jos joskus painan 65kg tai alle pitäisi minun ja minun ystäväni mennä hyppäämään benjihyppy... JAIKS!!!!

Nyt kun ollaan kohta -30kg kohdalla on iskenyt pieni paniikki ja ahdistus siitä, että no mitäs sitten. Sitten alkaa se suurin työ ja se on sen painon pois pitäminen. Voiko silloin ruveta löysäilemään sitten? Mikäs se sitten motivoi syömään parsakaalia joka päivä? Mikä silloin minulla on palkintona? Toivoin ja odotin kokoajan että tämän muutoksen aikana tästä olisi muodustunut niin hyvä elämäntapa että se pelkästään riittää. Ei, en vieläkään aio palata takaisin vanhoihin tapoihin, mutta ei se kyllä yksinään riitä. Jotain pitää olla mitä tavoitella. Joten oli korkea aika luoda uusia tavoitteita.

Olen aina ollut hieman kilpailuhenkinen ihminen, en välttämättä niinkään että voittaisin muita missään kisoissa vain se että voitan itseni, voitan pelkoni, voitan ujouteni ja voitan ahdistukseni. Pahin vastus on minä itse, nyt ja aina. Pikkuhiljaa huomasin itseni selailevan erilaisia juoksukisoja ja maraton sivuja. (Takomorunners:illa saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa). Pikkuhiljaa huomasin ajatuksen päässäni muuttuneen, ennen ajattelin aina että "HELL NO!!!!!! eihän kukaan voi jaksaa juosta 42km putkeen, MITEN?!" ja nyt "ehkäpä joskus". Huomasin että maratonarit eivät ole mitään robotteja, he ovat ihan normaaleja ihmisiä jotka on harjoitellut kovasti ja senhän mä hallitsen.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Kerroin haaveeni ääneen takomorunners porukalle ja hyvinkin pian mulla oli sitten käsissäni juoksuohjelma + ruokavalio made by Miitri Sinkko. Tavoitteena juosta keväällä puolikas maraton. Mitä häh minä vai?! kaipa se nyt sit vaan on uskottava. Jännityksella ja kauhulla odotan tulevaisuudessa häämöttävää Masku Maratonia jossa minun ihka ensimäinen puolikas sitten juostaan, mikäs sen parempi alusta kun jo lapsesta asti tallatut kadut ja tutut maisemat, osuupa jopa lapsuuden kotikin siihen matkan varrelle.

Siitä olisi tarkoitus sitten tietysti jatkaa eteenpäin kokonaiseen maratoniin ja siinähän sitten riittää tavoitteita koko loppuelämäksi kun niitä aikoja lähdetään parantamaan. Ja joskus hamassa tulevaisuudessa unelmissa hahmottuu osallistumiset johonkin triatloniin ja ihan ultimate haave ja haaste on Tough Viking estejuoksu kilpailu. Kyllä minä joskus.

Tässä päällä yksi monesta tavoite takeista

Mun mielestä on outoa ja jopa vähän pelottavaa ajatella kunnolla sitä kuinka ihminen voi vuodessa muuttua niin sisäisesti ja ulkoisesti mutta, eniten sisäisesti. Valehtelematta voin sanoa että vuosi sitten suurin tavoitteeni oli että olen hengissä vielä 26 vuotiaaksi, ja että joskus voin vielä katsoa peilistä itseäni ilman että itken. No tässähän ollaan nyt kohta 27 ja todella kovasti hengissä!

Kertokaa minulle teidän tavoitteita? Mikä on teille se tällähetkellä kovin kovin kaukaiselta tuntuva unelma?

Miksi minä juoksen?

Oho tähänpäs tuli paljon pidempi tauko mitä olleenkaan olin ajatellut, mutta sen enempää selittelemättä niin kauniit ilmat vei mukanaan ulos eikä tietokoneen äärelle.

Halusin nyt kuitenkin ottaa hetken ja miettiä miksi minä juoksen.

Juokseminen on aina ollut mun sellaisella viha-rakkaus listalla. Olen kadehtinut ja kadehdin edelleen ihmisiä jotka kirjavissa lenkkareissaan hymy naamallaan pystyvät juoksemaan pitkiä matkoja. Kateus ja ihmetys siitä että miten, miten ihmeessä ne voi pystyä siihen ilman että ne kuolee, kun itse jos otin muutamankin juoksuaskeleen niin olin varma että keuhkot hyppää ulos suun kautta ja sydän ottaa lopputilin.

Mutta koska tämä koko vuosi on ollut mulle muutosten aikaa kokeilin sitäkin. Kokeilin jo oikeastaan viime kesänä, mutta ei onnistunut. Toki kertoohan sen jo järkikin että jos pelkästään kävelyllä sykkeet nousi yli 160 ei juoksemisessa olisi ollut mitään järkeä.

Nyt keväänä kaikki oli sitten jo toisin, kävelystä ei enään tullut sitä onnistumisen tunnetta jota kipeästi kaipasin, kävellessä ei tuntunut enää edes siltä että olisin jotain liikuntaa harrastanut. Ja jälleen kadut valtasi ne kirkkaat lenkkarit ja hymyilevät naamat. Ajattelin että josko minusta ehkä sittenkin joskus tuohon samaan olisi ja päätin ruveta harjoittelemaan.

Luin että juoksun alottaminen on niin v*ttumaista hommaa ettei sitä alotusta kannata tehdä kun kerran ja allekirjotain siitä jokaisen sanan. Alkuun se tuntui lähinnä hitaalta itsemurhalta se juokseminen, mutta jääräpää kun olen niin päätin olla lopettamatta. En vieläkään voi sanoa erityisesti nauttivani juoksemisesta itsestään, mutta se tunne sen jälkeen on se mikä minut saa jatkamaan. Se tunne kun huomaat jaksavasi pidempään, se tunne kun et koekkaan hidasta kuolemaa ensimäisen minutin jälkeen. Vihdoin ymmärrän sen miten ne hymyilevät ihmiset pystyvät siihen. Nyt minä voin sanoa kuuluvani siihen joukkoon, joskin juoksen huomattavasti lyhyempää matkaa, naama punaisena ja puuskuttaen kun pieni sika, mutta hymyilevänä kuitenkin.

Lisäksi vielä juokseminen on alun pienen panostamisen jälkeen ilmaista, toki tarvitaan ne värikkäät lenkkarit ja itse tarvitsen kompressiosukat, mutta halvemmaksi se tulee siinä että ei tarvitse maksaa kuukausimaksuja mihinkään. Ja juokseminen ei ole sidottu mihinkään aikaan, juosta voi sillon kun siltä tuntuu ja siellä missä siltä tuntuu.